Rakkautta al dente

Kirjailija Kira Poutanen
Kirja Rakkautta al dente
Sivumäärä 242
Painovuosi 2010
Kustantaja Wsoy
Kirjallisuuden laji nuortenkirjallisuus

Takakannen tarina

Päämääräni Italiassa:
1. Ota aurinkoa, älä ryppyjä tai auringonpistoksia ~ rusketu!
2. Löydä itsellesi uusi ammatti.
3. Opi pitämään Ericin perheestä.

Laran uusi rakas Eric haluaa viedä hänet romanttiselle Caprille, ja se on kyllä maailman paras ystävänpäivälahja ikinä! Paitsi että saarella asuu Ericin perhe ja tiedossa on Ericin äidin 60-vuotisjuhlat. Turha siis odotella yllätyskosintaa.

Yllätysloma kuitenkin on edessä. Tulossa on karmeaa italialaista sähläilyä, monsterimainen mamma, sisko ja kaveri, nakuilua ja katastrofirusketus. Mutta Lara kulkee nolosta tilanteesta toiseen pystypäin ja päättää ryhtyä muotimaailman tulevaksi mullistajaksi. Pasta naisen tiellä pitää - tosin ei kaidalla tiellä - ja muodin huipun sijaan suomineito löytääkin itsensä aurinkoparatiisin varjoisemmilta kujilta.

Arvosteluni

Sain tämän kirjan omakseni lukupiirin kautta, ja pakkohan se sitten oli ottaa luettavaksi! Rakkautta al dente oli aika poikkeava valinta verrattuna tavallisesti lukemiini kirjoihin, mutta ainakin tässä tapauksessa voin rehellisesti sanoa, että vaihtelu virkisti. Teksti oli helppo- ja sujuvalukuista, eikä lukemiseen mennytkään kuin pari päivää.

Erityisen koukuttava kirja ei ollut kyseessä, mutta kun lukemisurakan sai alkuun luki kertomusta eteenpäin helposti ainakin sen puoli kirjaa. Juoni ei ehkä ollut ihan se mun juttu, vaikka ihan viihdyttävä kirja sinänsä olikin kyseessä. Välillä päähenkilön lapsellisuus ja tyhmyys pisti ärsyttämään.

Jännitystäkin kirjasta löytyi sopivissa määrin, ja olipa juoneen ujutettu hieman dekkarinmakuakin. Loppu ei ollut kaikista ennalta-arvattavin. Henkilöt eivät olivat kaikki riittävän erilaisia eivätkä sekoittuneet oikeastaan lainkaan. Kirjan ulkoisesta olemuksesta tykkäsin; kansi on mukavan pirteä ja värit herkulliset.

Lautta lipuu hitaasti siniseen, ja aurinko paistaa lempeämmin kuin koko Italian-matkani aikana. tämä olisi todella kaunista, jos ei olisi niin tosi surullista. Miksi Ericin pitää olla totaalinen idiootti? Miksei hän voi tajuta omaa (ja okei, myös minun) parasta? Miksei mikään koskaan mene niinkuin pitäisi? Koko elämä on yhtä suurta huijausta.

Rautatie

Kirjailija Juhani Aho
Kirja Rautatie
Sivumäärä 166
Painovuosi, painos 1994, 43. painos
Ensimmäinen painos 1884
Kustantaja Wsoy
Krijallisuden laji klassikot, kansankuvaus

Takakannen tarina

Matti ja Liisa kulkevat jälleen Lapinlahden kirkolle katsomaan paljon puhuttuja, halkoja syöviä rautahevosia. Ja jälleen harakka nauraa matkalaisten palatessa nöyryytettyinä, kengät savessa, virkamiesten ylenkatseen ja viinan kirot tunteneina.

Arvosteluni

Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pirkin aidan selkiä ja seuloo huurua puihin ja pensaihin...

Juhani Ahon Rautatie on yksi suomalaisen kirjallisuudenklassikoiden helmistä, mikä johti siihen, että päädyin poimimaan kirjan mukaani äidinkielen päättötyötä varten. Tyyliltään teksti oli luonnollisesti vanhahtavaa, perinteikästä ja suomalaista. Talven purevuuteen ja kesän viileisiin sateisiin pystyi lukijana eläytymään, ja välillä toden ja tarinan rajamaat häilyivätkin lukusession aikana.

Tarina kertoo Matin ja Liisan, kahden keskivertokansalaisen elämästä ja siitä, kuinka he päätyivät katsomaan pitäjänsä kirkonkylälle rakennettua rautatietä. Matka olisi voinut sujua paremminkin, ja maailmalle nöyrtyneinä kotiin palatessaan he vannovat jättävänsä uuden ajan ihmetykset vastaisuudessa muiden uteliaiden harmiksi. Loppu on kuitenkin toiveikas paluu arkeen, ja nostatti hymyn ja hyvän mielen kuplimaan vatsanpohjassa asti.

Matti oli viikatteensa hionut ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea piennarheinä. Ja lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen pankon nurkkaukseen täytti.

Kirjan juoni oli mielenkiintoinen, ja itse aina klassikkoteoksista kiinnostuneina voisin lukea kirjan jopa uudestaan. Ihastuin Ahon käyttämään kieleen ja sen perinteikkääseen vivahdukseen, joka toi tuulahduksia menneisyydestä aina tällaisen nykynuoren mielen sopukoihin saakka kenties pysyvästi.

Pitääkseni arvostelun riittävän lyhyenä ja mielenkiintoisena en ala purkamaan kaikkia kirjan herättämiä ajatuksia tähän, vaan säästän ne tosiaan päättötyöhöni. Mutta en voi olla suosittelematta tätä kaikille paljon lukeville, aikuisempaan makuun sopivista kirjoista pitäville ja niille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta ihan tavallisen rivikansalaisenkin näkökulmasta. Tykkäsin!

Piraijakuiskaaja

Kirjan nimi Piraijakuiskaaja
Kirjailija Annukka Salama
Sivumäärä 377
Kustantaja Wsoy
Laji nuortenkirjallisuus

Takakannen tarina 

Faunoidijengin fiilikset ovat korkealla kuin Kalifornian taivas: avain Unnan mystiseen syntyperään näyttää löytyvän toiselta mantereelta ja koko viisikko pääsee mukaan matkalle. Johtolangat ohjaavat heitä odottamattomaan suuntaan. Onko arvoituksella jotain tekemistä Rufuksen ja tämän suvun musertavan menneisyyden kanssa?

Sähköä ilmaan tuovat myös uudet ystävät, salaperäiset aaltoja kesyttävät sisarukset Eden ja Nemo, joiden läsnäolo hermostuttaa laumaansa suojelevaa Rufusta. Kun tieto Unnan olemassaolosta leviää, Rufuksen huoli kasvaa. Maailman viimeisin lohikäärme ja planeetan ainoa faunoidinaaras ovat tulenarka yhdistelmä, joka kiinnostaa muitakin kuin metsästäjiä. Parin rakkaustarina tuntuu olevan kirjoitettu tähtiin, mutta tekeekö se siitä ikuisen?

Arvosteluni

Piraijakuiskaajaa olen odottanut luettavaksi siitä lähtien, kun viime jouluna suosikkeihini noussut Käärmeenlumooja kuului saavan jatkoa. Kirja oli ehkä hieman tylsempi kuin edeltäjänsä, mutta pomppasi silti top-10 -listani kärkisijoille.

Tykkäsin kannesta, sen suunnittelu ja toteutus oli mielestäni onnistunut loistavasti. Kirjan juoni oli mielenkiintoinen, ja kerronta helppoa ja mukavaa luettavaa. Tarinaan saatiin edelliseen verrattuna enemmän ja monipuolisemmin näkökulmia, kun tarinaan saapui uusia henkilöitä ja muidenkin jengissä aiemmin olleiden ajatuksia tuotiin selkeämmin esille.

Taka-alalle tarinassa jengiläisistä jäi mielestäni ehkä eniten Joone, vaikka tämäkään ei täysin varjoihin haihtunut. Sääli sinänsä, sillä Joone on lempihahmoni Ronnin jälkeen. Itse tarina oli erittäin jännittävä ja tunteellinen, juuri sellainen josta pidän. Suosittelen kirjaa 13-16 vuotiaille tytöille, jotka ovat kiinnostuneita edes jonkin asteisesta fantasiasta.

Riskitekijä

Kirjan nimi Riskitekijä
Alkuteos Small steps
Kirjailija Louis Sachar
Sivumäärä 252
Kustantaja Otava
Laji nuortenkirjallisuus

Takakannen tarina

Kainalo eli Theodore Johnson on selviytynyt pahojen poikien rangaistusleiriltä ja hikoilee nyt kaivamalla kuoppia puutarhasuunnittelufirman laskuun.

Miksei kukaan usko, että iso ja musta nuorimies voi siirtyä kaidalle tielle?

17-vuotias poptähti Kaira DeLeon matkustaa luksuskeikkabussilla kohti helteistä Texasia. Manageri El Genius haluaa hänen näyttävän seksikkäältä ja olevan kyselemättä tyhmiä.

Kuka arvaisi, että palvottu idoli on oikeasti yksinäinen?

Kun konserttikiertue saapuu Kainalon kotikaupunkiin, hänen ystävällään Röntgenillä on ehdotus. He tienaisivat helppoa rahaa trokaamalla lippuja rikkaille valkoisille.

Hyvä vai huono idea?

Arvosteluni

Aloitan arvioinnin jälleen kannesta. Mielestäni kansikuva oli mielenkiintoinen ja mielikuvituksellinen, vaikka se ei suoranaisesti huutanutkaan hyllystä haluavansa tulla luetuksi. Olin kuitenkin lukenut kirjaa edeltävän osan, ja tykästynyt siihen sen verran että halusin lukea jatko-osan tietääkseni miten tarina etenee jatkossa. Tämä on niitä kirjoja, joita olen monesti ajatellut lukevani, lainannut kirjastosta ja palauttanut ajanpuutteen vuoksi lukemattomana takaisin. Tällä kertaa sain kuitenkin tämän luettua, enkä pettynyt lainkaan.

Tarina eteni sopivalla vauhdilla, ja oli mukavaa lukea vaihteeksi hieman erilaisen henkilön näkökulmasta. Lukisin Riskitekijän tylsien sunnuntai-iltojen rattolukemiseksi, sillä sen kanssa ei juuri tarvinnut aivojaan vaivata. Teksti oli kirjoitettu harjaantumattomammallekin lukijalle helppo- ja nopealukuiseksi, joten lukemisessa ei mennyt kauaa kun kirjan jaksoi avata hetkeksi joka ilta.

Suosittelen tätä kirjaa 12-16 -vuotiaille lukijoille. Tämäkin tarina oli mielestäni toteutettu sukupuolineutraalisti, joten se maistuu varmasti sekä tytöille että pojille luettavaksi.

Novelli: Kristallikyyneleet

Aurinko valaisee pilvetöntä taivasta. Meren aallot pyyhkivät varpaitani kohisten hiljaa. En kuitenkaan pysty huomaamaan iltapäivän kauneutta. En vain voi. Kuulen jostain etäistä puhetta. Päässäni kohisee meren aaltojen kaltaisesti, kun tunnen kevyen tökkäyksen olkapäässäni. Hymyilen vaisusti parhaan ystäväni edessä. Toinen istahtaa viereeni sanaakaan sanomatta. Mitä hän pystyisikään sanomaan? Mitä kukaan pystyisi kun sanoja ei enää ollut? Kohta hänen suunsa avautuu, mutta sanat palaavat äänettöminä takaisin sanojansa suuhun jättäen ilmaan vain kevyen henkäyksen. Tiedän, mitä hän aikoi minulle sanoa. Sitähän ne kaikki olivat tähänkin asti hokeneet. Tiedänhän minä, etten vain voi hylätä muuta maailmaa suruni keskellä. Enhän minä sure? Sen päivän jälkeen olen elänyt tyhjiössä, en tunne enää mitään. Yksi asia jäytää minua sisältä päin. Nata olisi poissa. Ikuisesti.

Kuulen jonkun kuiskaavan nimeni ääneen. Juuli vilkaisee minuun arasti. Katson tyttöön hymyillen pientä surullista hymyäni, joka on jämähtänyt kasvoilleni koko loppuelämäni ajaksi.

 - Onko kaikki kunnossa?

Kuiskaus jälleen. Kyllä hänkin tietää, ettei mikään ole enää kunnossa.

- On.

Juuli puraisee kevyesti alahuultaan kääntäen katseensa mereen. Hetken minun käy sääliksi tyttöä.

- Juuli..?- Niin?- Kiitos.

Toinen hymähtää hiljaa.

- Niin.

Kohotan katseeni merestä nähdäkseni auringon viimeisten säteiden katoavan taivaanrannan rajan alapuolelle valaisemaan Afrikkaa.

Ovi aukeaa narahtaen. Suljen sen hiljaa perässäni ja astelen keittiöön. Äiti kohottaa katseensa pöydän pinnasta.

- Ai hei, Verna.

Hajamielinen tervehdys jää pomppimaan pitkin seiniä saapumatta koskaan perille tyhjiööni. Äidin silmät kostuvat nopeasti hänen katsoessaan minuun. Hän näkee minussa siskoni. Ikävä kirpaisee mieltäni, mutta vain kerran ja ihan ihan pienesti. Sitten tuttu tunteettomuus palaa takaisin kovettamaan mieltäni.

Äiti on taas itkenyt, sen näkee ilmeestä ja tavasta jolla hän tuijottaa pöydän puista kansilevyä. Lasken käteni hänen harteilleen.

- Äiti, kyllä kaikki järjestyy.

Halaamme toisiamme, vaikka kumpikin tietää etteivät asiat koskaan palaisi sellaisiksi kuin niiden pitäisi olla.

Yläkertaan vievät rappuset narisevat jalkojeni alla. Isän olisi pitänyt korjata ne jo vuosia sitten, mutta enää sillä ei ollut oikeastaan mitään väliä. Joka nurkka, jokaikinen lattialankku muistuttaa minua hänestä. Olen matkalla omaan huoneeseeni kun pysähdyn niille sijoilleni. Edessäni on huoneen ovi. Natalian huoneen. Vedän syvään henkeä. Hänen huoneensa on ollut sen kauhean päivän jälkeen ikäänkuin pyhitettyä aluetta – pieni temppeli, johon kukaan rahvas ei saisi astua varpaansa kärjelläkään. Se on kirjoittamaton sääntö, jota jokainen oli tähänkin asti noudattanut.

Hiivin hiljaa ihan kiinni oveen, aivan kuin olisin rikkomassa lupauksiani tai tekemässä jotain yhtä rangaistavaa. Raotan hiljaa ovea, joka narahtaa vaimeasti saranoillaan. Hiivin keskelle huonetta sulkien oven kiinni perässäni. Kaikki näyttää niin tutulta, mutta silti mikään ei näytä miltään. Nämä tavarat eivät enää kuuluisi kenellekään. Päiväpeitto lojuu mytättynä sängyn jalkopäässä, kuin joku olisi vasta herännyt ja sännännyt ulos kiireissään. Hymyilen pienesti ja istahdan sängylle sulkien silmäni. Sälekaihtimien välistä pilkistävät auringonsäteet lämmittävät vartaloani mukavasti. Vedän peiton ylleni. Lakanat tuoksuvat kevyesti hajuvedeltä. Kuvittelen, että kaikki on niinkuin aina ennenkin. Ettei mikään ole muuttunut.

Asfaltti polttaa paljaiden jalkojeni alla. Kohotan katseeni ja huomaan minua lähestyvän joukon ihmisiä. Joskus he olisivat saattaneet herättää minussa pelon tunteen, mutta nyt en tunne muuta kuin kevyen tuulenvireen, joka lempeästi pyörittelee hiussuortuvaani puolelta toiselle huojentaen aavistuksen verran tukahduttavan kuumaa oloani. Huomaamattani olen kävellyt aivan heidän kohdalleen, kun yksi pojista – minua ehkä vuoden vanhempi huomaa järkkymättömyyteni heitä kohtaan. Joku huikkaa tervehdyksen, mutten vaivaudu vastaamaan. Yhtäkkiä kädet tarttuvat minuun takaapäin.

- Kuules neiti. Tässä kaupunginosassa on tapana vastata kun tervehditään.

Mieleni tekisi sylkäistä toisen kasvoille, mutta siitä ei olisi kuitenkaan mitään hyötyä. Siispä tyydyn kääntämään katseeni poispäin välinpitämättömän näköisenä. Joku paiskaa minut maahan kiroillen.

- Meillä olikin poikien kanssa vähän tylsää. Tästä vois irrotakin jotain tekemistä.

Kuulen takaani myöntyvää muminaa ja pian tunnen ensimmäisen potkaisun oikeassa kyljessäni. Käperryn pienelle kerälle ja yritän nousta jaloilleni. Asfaltti raatelee kynteni verille etsiessäni epätoivoisesti jotain, josta saisin tukea. Lopulta kuulen pelastavan äänen.

- Hei! Mitä täällä tapahtuu?

Minua potkineet säntäävät kiroillen paikalta. Pelkurit. Tytön uskalsivat kyllä hakata joukolla, mutta vähänkin kovempaa vastusta juoksivat karkuun häntä koipien välissä. Punnerran itseni pystyyn.

- Kävikö pahasti? Minut pelastanut nuori mies kysyy rauhoittavasti.

Nielaisen ja nyökkään vaisusti, vaikka tajuan näyttäväni nyljetyltä kissalta. Suoristan selkäni jotten näyttäisi niin lyödyltä.

- Mä olen kunnossa.

Toinen vaihtaa painoa jalalta toiselle ja taputtaa minua olalle.

- Jos kuitenkin menisit nyt kotiin.

Nyökkään uudelleen hammasta purren, ja irvistän kivun vihlaistessa oikeaa kylkeäni. Kulmiaan kurtistaen nuorukainen lähtee paikalta vakuuttaessani olevani elämäni kunnossa.

Nostan kädet kasvoilleni pyyhkiäkseni tomut pois silmistäni. Jokin pysäyttää käsieni liikkeen. Suolaiset pisarat kastelevat paitani ja valuvat puroina poskia pitkin maahan. Istahtan nurmelle hiljaa, ja pian kaikki viime aikoina sisälleni kasaantunut paine purkautuu ulos kyynelinä. Säikähdän kamalasti jonkun istuessa viereeni, mutten voi lopettaa itkemistäni. Itken Nataa, äitiä, Juulia ja fyysistä kipuani. Itken maailman kolkkia riivaavaa nälänhätää ja Afrikan lapsia. Painaudun viereeni istahtanutta vasten, ja kun hengitykseni viimein tasaantuu nikotteluksi saan viimein katsottua uhria, jonka päälle olen vuodattanut kaikki maailman murheet. Vieressäni istuva tyttö hymyilee minulle hellästi. Yritän vetää itseäni hieman kauemmas, mutta toinen estää aikeeni nopealla käden liikkeellä.

- Älä lähde minnekään, Verna.

Katson tyttöön hämilläni, ja huomaan hänen toisessa silmäkulmassaan kimmeltävän kristallikyyneleen.

 - Mä en halua että sä itket.

Hiljaa kuuntelen toisen selitystä siitä, miten hänen oma isänsä oli loukkaatunut vakavasti auto-onnettomuudessa vuosia sitten kun hän oli ihan pieni, ja miten kauan asiasta ylipääseminen oli kestänyt. Kuitenkin hän oli selvinnyt siitä ja päättänyt, ettei enää koskaan murtuisi. Selityksen keskellä unohdan omat murheeni ja tuijotan ystävääni järkyttyneenä. En ollut koskaan nähnyt hänessä tätä puolta – selviytyjää – mutta ehkä se piili meissä jokaisessa.

- Juuli?

Rutistan toisen kättä omassani.

 - Kaikki järjestyy kyllä Verna. Mä lupaan.

Pitkästä aikaa voin tuntea aidon onnellisuuden tunteen tulvivan sisälleni heikkona, mutta riittävänä saadakseen oloni kohenemaan.

- Kiitos, kuiskaan käheällä äänellä. 

Kiedon käteni toisen ympärille. Jokaisella tässä kylmässä maailmassa tulisi olla edes yksi hänen kaltaisensa ystävä.

Poika

Kirjan nimi Poika
Kirjailija Timo Parvela
Sivumäärä 210
Kustantaja Tammi
Kirjallisuuden laji nuortenkirjallisuus

Arvosteluni

Luimme tämän kirjan koulussa äidinkielen tunteja parten. Alkuun olin kovastikin pettynyt kun kaikkien niiden kirjojen joukosta juuri tämä sattui osumaan kohdalleni. Kansikuva on ok, sellainen perustylsä, ja kirja olisi sen perusteella jäänyt minulta lukematta. Myöskään kirjailija ei houkutellut, sillä pidän Parvelan teoksia yksinkertaisesti lastenkirjoina.

Tämän luin siis ikäänkuin pakosta, vaikka ei kirja loppujen lopuksi ollutkaan siitä huonoimmastakaan päästä. Erityistä juonta tarinassa ei ollut, vaan tarina kertoi nuoren pojan elämästä nuoruuden tuomine ongelmineen ja ajatuksineen.

Kertomus soljui kuitenkin ihan mukavasti eteenpäin ja tapahtumat olivat todentuntuisia. Pari kertaa lukiessani taisi hymykin käväistä huulilla. Henkilöihin oli yllättävän helppo samaistua ja vaikkei kirjan henkilöillä naapurissa asuvia Mäkistä ja Kumppania lukuunottamatta ollutkaan nimiä, ei asia häirinnyt lukemista oikeastaan lainkaan. Tästä suuri plussa kirjailijalle! Kuvaus nuoren pojan kasvutarinasta täynnä kysymyksiä ja vastauksia oli sujuva- ja helppolukuinen. Kirjaa suosittelen yläasteikäisille tytöille ja pojille.

Olimme kuin veljet

Kirjan nimi Olimme kuin veljet (1988)
Alkuteos That was then, this is now (1971)
Kirjailija S. E. Hinton (USA)
Sivumäärä 158
Kustantaja Otava
Kirjallisuuden laji nuortenkirjallisuus

Takakannen tarina

Vahva ja tosi romaani amerikkalaisen suurkaupungin nuorista, ankarista elinolosuhteista, väkivallasta, huumeista, mutta myös ystävyydestä, kovuuden alla piilevästä hellyydestä ja hellyyden tarpeesta.

S. E. Hinton on amerikkalaisen nuortenkirjailijoitten kärkeä, tunnettu meillä myös romaaneistaan Me kolme ja jengi, Tex ja Taistelukala.

Arvosteluni

Otetaanpas nyt alkukäsittelyyn taas tämä kirjan ulkoasu. Kansi ei ole parhaimmasta päästä, ja kirjastosta lainaamani tuhat kertaa likaisilla käsillä selattu pokkari ei oikein olisi houkutellut ketä tahansa lukemaan itseään. Mitenkö sitten päädyin nappaamaan ohuen kirjan hyllystä muiden kirjojen väliin hukkuneena? Olin lukenut aiemmin Hintonin Me kolme ja jengi -kirjan, ja siitä pidin todella paljon. Lainasin siis kirjailijalta muutamia muita teoksia ja palasin ne mukanani kotisohvan ääreen. Ulkoasu on kuitenkin vain pieni osa kirjaa, (vaikkakin mukavuustekijä, moni kirja on jäänyt lainaamatta tupakan hajun tai ruokatahrojen takia) ja kun otetaan huomioon, että käsissäni oleva kirja on 24 vuotta vanha, voin sanoa että ainakin tämä kappale on pysynyt yllättävän siistinä siihen nähden.

Hintonin kerrontatyyli on kerrassaan mukavaa luettavaa, ja sen avulla pääsee helposti uppoamaan tämän käsittelemiin asioihin. Tarinan päähenkilönä oli tässä tapauksessa 16-vuotias Bryon, jonka paras ystävä on häntä itseään hieman vanhempi Mark. Tarinassa vilahtelee sivuosissa Hintonin muissa kirjoissa olleita henkilöitä, mikä alkuun hieman häiritsi, mutta myöhemmin oli vain mukavaa ikään kuin seurata "vanhojen tuttujen" kuulumisia sivusta käsin. Tarina oli sopivasti mukaansa tempaava, ja pääsin heti takaisin mukaan vaikka pidinkin pikku tauon lukemisesta yhdessä välissä joululomani vuoksi.

Suosittelisin kirjaa vähänkin enemmän lukeneille suunnilleen ikäisilleni tai vanhemmille hieman rankempia aiheita käsittelevistä realistisista kertomuksista pitäville ihmisille. Kirja sopii sekä tytöille, että pojille mainiosti. Suosittelen muitakin Hintonin kirjoja lämpimästi ihan kaikille, kun ei se kirjan paksuuskaan päätä huimaa!