Aurinko valaisee
pilvetöntä taivasta. Meren aallot pyyhkivät varpaitani kohisten
hiljaa. En kuitenkaan pysty huomaamaan iltapäivän kauneutta. En
vain voi. Kuulen jostain etäistä puhetta. Päässäni kohisee meren
aaltojen kaltaisesti, kun tunnen kevyen tökkäyksen olkapäässäni.
Hymyilen vaisusti parhaan ystäväni edessä. Toinen istahtaa
viereeni sanaakaan sanomatta. Mitä hän pystyisikään sanomaan?
Mitä kukaan pystyisi kun sanoja ei enää ollut? Kohta hänen suunsa
avautuu, mutta sanat palaavat äänettöminä takaisin sanojansa
suuhun jättäen ilmaan vain kevyen henkäyksen. Tiedän, mitä hän
aikoi minulle sanoa. Sitähän ne kaikki olivat tähänkin asti
hokeneet. Tiedänhän minä, etten vain voi hylätä muuta maailmaa
suruni keskellä. Enhän minä sure? Sen päivän jälkeen olen
elänyt tyhjiössä, en tunne enää mitään. Yksi asia jäytää
minua sisältä päin. Nata olisi poissa. Ikuisesti.
Kuulen jonkun
kuiskaavan nimeni ääneen. Juuli vilkaisee minuun arasti. Katson
tyttöön hymyillen pientä surullista hymyäni, joka on jämähtänyt
kasvoilleni koko loppuelämäni ajaksi.
- Onko kaikki
kunnossa?
Kuiskaus jälleen.
Kyllä hänkin tietää, ettei mikään ole enää kunnossa.
- On.
Juuli puraisee
kevyesti alahuultaan kääntäen katseensa mereen. Hetken minun käy
sääliksi tyttöä.
- Juuli..?- Niin?- Kiitos.
Toinen hymähtää
hiljaa.
- Niin.
Kohotan katseeni
merestä nähdäkseni auringon viimeisten säteiden katoavan
taivaanrannan rajan alapuolelle valaisemaan Afrikkaa.
Ovi aukeaa
narahtaen. Suljen sen hiljaa perässäni ja astelen keittiöön. Äiti
kohottaa katseensa pöydän pinnasta.
- Ai hei, Verna.
Hajamielinen
tervehdys jää pomppimaan pitkin seiniä saapumatta koskaan perille
tyhjiööni. Äidin silmät kostuvat nopeasti hänen katsoessaan
minuun. Hän näkee minussa siskoni. Ikävä kirpaisee mieltäni,
mutta vain kerran ja ihan ihan pienesti. Sitten tuttu tunteettomuus
palaa takaisin kovettamaan mieltäni.
Äiti on taas
itkenyt, sen näkee ilmeestä ja tavasta jolla hän tuijottaa pöydän
puista kansilevyä. Lasken käteni hänen harteilleen.
- Äiti, kyllä
kaikki järjestyy.
Halaamme toisiamme,
vaikka kumpikin tietää etteivät asiat koskaan palaisi sellaisiksi
kuin niiden pitäisi olla.
Yläkertaan vievät
rappuset narisevat jalkojeni alla. Isän olisi pitänyt korjata ne jo
vuosia sitten, mutta enää sillä ei ollut oikeastaan mitään
väliä. Joka nurkka, jokaikinen lattialankku muistuttaa minua
hänestä. Olen matkalla omaan huoneeseeni kun pysähdyn niille
sijoilleni. Edessäni on huoneen ovi. Natalian huoneen. Vedän syvään
henkeä. Hänen huoneensa on ollut sen kauhean päivän jälkeen
ikäänkuin pyhitettyä aluetta – pieni temppeli, johon kukaan
rahvas ei saisi astua varpaansa kärjelläkään. Se on
kirjoittamaton sääntö, jota jokainen oli tähänkin asti
noudattanut.
Hiivin hiljaa ihan
kiinni oveen, aivan kuin olisin rikkomassa lupauksiani tai tekemässä
jotain yhtä rangaistavaa. Raotan hiljaa ovea, joka narahtaa
vaimeasti saranoillaan. Hiivin keskelle huonetta sulkien oven kiinni
perässäni. Kaikki näyttää niin tutulta, mutta silti mikään ei
näytä miltään. Nämä tavarat eivät enää kuuluisi kenellekään.
Päiväpeitto lojuu mytättynä sängyn jalkopäässä, kuin joku
olisi vasta herännyt ja sännännyt ulos kiireissään. Hymyilen
pienesti ja istahdan sängylle sulkien silmäni. Sälekaihtimien
välistä pilkistävät auringonsäteet lämmittävät vartaloani
mukavasti. Vedän peiton ylleni. Lakanat tuoksuvat kevyesti
hajuvedeltä. Kuvittelen, että kaikki on niinkuin aina ennenkin.
Ettei mikään ole muuttunut.
Asfaltti polttaa
paljaiden jalkojeni alla. Kohotan katseeni ja huomaan minua
lähestyvän joukon ihmisiä. Joskus he olisivat saattaneet herättää
minussa pelon tunteen, mutta nyt en tunne muuta kuin kevyen
tuulenvireen, joka lempeästi pyörittelee hiussuortuvaani puolelta
toiselle huojentaen aavistuksen verran tukahduttavan kuumaa oloani.
Huomaamattani olen kävellyt aivan heidän kohdalleen, kun yksi
pojista – minua ehkä vuoden vanhempi huomaa järkkymättömyyteni
heitä kohtaan. Joku huikkaa tervehdyksen, mutten vaivaudu
vastaamaan. Yhtäkkiä kädet tarttuvat minuun takaapäin.
- Kuules neiti.
Tässä kaupunginosassa on tapana vastata kun tervehditään.
Mieleni tekisi
sylkäistä toisen kasvoille, mutta siitä ei olisi kuitenkaan mitään
hyötyä. Siispä tyydyn kääntämään katseeni poispäin
välinpitämättömän näköisenä. Joku paiskaa minut maahan
kiroillen.
- Meillä olikin
poikien kanssa vähän tylsää. Tästä vois irrotakin jotain
tekemistä.
Kuulen takaani
myöntyvää muminaa ja pian tunnen ensimmäisen potkaisun oikeassa
kyljessäni. Käperryn pienelle kerälle ja yritän nousta
jaloilleni. Asfaltti raatelee kynteni verille etsiessäni
epätoivoisesti jotain, josta saisin tukea. Lopulta kuulen pelastavan
äänen.
- Hei! Mitä
täällä tapahtuu?
Minua potkineet
säntäävät kiroillen paikalta. Pelkurit. Tytön uskalsivat kyllä
hakata joukolla, mutta vähänkin kovempaa vastusta juoksivat karkuun
häntä koipien välissä. Punnerran itseni pystyyn.
- Kävikö
pahasti? Minut pelastanut nuori mies kysyy rauhoittavasti.
Nielaisen ja
nyökkään vaisusti, vaikka tajuan näyttäväni nyljetyltä
kissalta. Suoristan selkäni jotten näyttäisi niin lyödyltä.
- Mä olen
kunnossa.
Toinen vaihtaa
painoa jalalta toiselle ja taputtaa minua olalle.
- Jos kuitenkin
menisit nyt kotiin.
Nyökkään
uudelleen hammasta purren, ja irvistän kivun vihlaistessa oikeaa
kylkeäni. Kulmiaan kurtistaen nuorukainen lähtee paikalta
vakuuttaessani olevani elämäni kunnossa.
Nostan kädet
kasvoilleni pyyhkiäkseni tomut pois silmistäni. Jokin pysäyttää
käsieni liikkeen. Suolaiset pisarat kastelevat paitani ja valuvat
puroina poskia pitkin maahan. Istahtan nurmelle hiljaa, ja pian
kaikki viime aikoina sisälleni kasaantunut paine purkautuu ulos
kyynelinä. Säikähdän kamalasti jonkun istuessa viereeni, mutten
voi lopettaa itkemistäni. Itken Nataa, äitiä, Juulia ja fyysistä
kipuani. Itken maailman kolkkia riivaavaa nälänhätää ja Afrikan
lapsia. Painaudun viereeni istahtanutta vasten, ja kun hengitykseni
viimein tasaantuu nikotteluksi saan viimein katsottua uhria, jonka
päälle olen vuodattanut kaikki maailman murheet. Vieressäni istuva
tyttö hymyilee minulle hellästi. Yritän vetää itseäni hieman
kauemmas, mutta toinen estää aikeeni nopealla käden liikkeellä.
- Älä lähde
minnekään, Verna.
Katson tyttöön
hämilläni, ja huomaan hänen toisessa silmäkulmassaan kimmeltävän
kristallikyyneleen.
- Mä en halua
että sä itket.
Hiljaa kuuntelen
toisen selitystä siitä, miten hänen oma isänsä oli loukkaatunut
vakavasti auto-onnettomuudessa vuosia sitten kun hän oli ihan pieni,
ja miten kauan asiasta ylipääseminen oli kestänyt. Kuitenkin hän
oli selvinnyt siitä ja päättänyt, ettei enää koskaan murtuisi.
Selityksen keskellä unohdan omat murheeni ja tuijotan ystävääni
järkyttyneenä. En ollut koskaan nähnyt hänessä tätä puolta –
selviytyjää – mutta ehkä se piili meissä jokaisessa.
- Juuli?
Rutistan toisen
kättä omassani.
- Kaikki
järjestyy kyllä Verna. Mä lupaan.
Pitkästä aikaa
voin tuntea aidon onnellisuuden tunteen tulvivan sisälleni heikkona,
mutta riittävänä saadakseen oloni kohenemaan.
- Kiitos,
kuiskaan käheällä äänellä.
Kiedon käteni
toisen ympärille. Jokaisella tässä kylmässä maailmassa tulisi
olla edes yksi hänen kaltaisensa ystävä.
